Luonnonvoiman kuva juhannusaatoina kirjallisuudessa ja taiteessa

Juhannusaikana, joka ulottuu joulusta uuteen vuoteen, suomalaisessa perinteessä juhannusaika katsottiin ajaksi, jolloin ihmisten ja ylenäkevän maailman välinen raja ohenee. Tämä mahdollisti paitsi esiisien sielujen vierailemisen elävillä, myös antoi suhteellisen vapauden synkille, hantvereille voimalle. Juhannusaikana olevan luonnonvoiman kuva ei ole pelkkä pahuuden symboli, vaan monimutkainen folkloris-mifologinen kompleksi, joka heijastuu selvästi venäläisessä kirjallisuudessa ja taiteessa.

Perinteisessä kulttuurissa juhannusaikana oleva luonnonvoima ilmenee kahdella tavalla. Toisaalta se on vaarallinen: uskomusten mukaan tässä ajassa paholaiset, pahat henget, kikimorat ja muu 'nepäisyys' ovat erityisen aktiivisia, ja ne voivat vahingoittaa ihmistä, viedä häntä harhaan, pelottaa. Toisaalta sen aktiivisuus on rakennettu ja alisteinen tiettyjä sääntöjä, mikä tekee siitä osittain ennustettavaa ja jopa mahdollisti sen sisällyttämisen rituaalipraktiikoihin, kuten roolipuvuksiin. Osallistuessaan koulutus- ja leikkihetkiin, ihmiset, pukeutuneena naamoihin ja nahkoihin ('pukkaa paholaisiksi'), tempaavat näitä hengityksiä hetkeksi, jotta he voisivat, toisaalta, pehmentää niitä, ja toisaalta, hävittää ne rituaalin kautta.

19. vuosisadan venäläisessä kirjallisuudessa juhannusaikana oleva luonnonvoima muuttui voimakkaaksi taiteelliseksi ja filosofiseksi symboliksi. Klasinen esimerkki on Nikolai Gogolin tarina "Jouluaatto" (1832). Tässä ei-puhdasvoima (paholainen, noitakuningatar Solokha) kuvataan koomisella, lähes arjen sävyllä. Paholainen varastaa kuun, kostaa käsityöläiselle Vakulelle, mutta lopulta häviää ihmisen älykkyydelle ja rakkauden voimalle. Gogol yhdistää mestarillisesti demonologian kansan elämään, näyttää, että juhannusaikana ei-puhdasvoima on vaikka aktiivinen, mutta ei valtias edessä yksinkertaisen uskon ja hyvän.

Mikäliisempi ja metafysinen kuva ilmenee saman Gogolin kuuluisassa tarinassa "Vij" (1835). Vaikka tapahtuma tapahtuu ei ainoastaan juhannusaikana, vaan enemmänkin pääsiäisviikolla, se on kokonaan rakennettu seminaarinopettaja Homa Bruten kohtaamiseen demoniselle maailmalle, joka aktivoituu 'aikojen välillä' suurten juhlien välillä. Vijin kuva, 'silmäinen' ei-puhdasvoima, symboloi sokeaa, mutta kaikenkattavaa infernaalista voimaa, jota muodollinen, epärehellinen usko ei voi voittaa. Tässä ei-puhdasvoima on jo eksistentiaalinen kauhu, joka tuhoaa sielun.

20. vuosisadalla perinteekseen jatkoi Mihail Bulgakov romaanissaan "Mestari ja Margarita". Kuuluisa Satanin baletti, jonka Voland pitää 'keväisen täydellisen kuun aikana', osittain perii juhannusaikana olevan perinteen 'paholaisen laulun'. Itse Voland ja hänen seurueensa (Korovjev-Fagot, Azazel, Behe모t) ovat taitavaa, älyllistä ei-puhdasvoimaa, joka, kun se saapuu Moskovaan, järjestää oman 'juhannusaikanaan' tuomion ihmisten syntiäisyydelle. Heidän kuvansa eivät ole yksinkertaisia pahaa; he ovat voimakkaita tarkastelijoita, jotka paljastavat maailman moraaliset puutteet.

Visuaalisen taiteen alalla juhannusaikana olevan ei-puhdasvoiman teema avautui kirjallisten teosten kuvituksissa ja scenografiassa. Kuvittaja Ivan Bilibinin teoksia 'Jouluaaton' (1930-luvulla) luodaan kanoninen visuaalinen kuva Gogolin hahmoista: ahnaista, kiuskaavaa paholasta, jolla on kaurismurtu ja ohuet jalat, ja lihavaa, houkuttelevaa Solokhaa. Bilibin stylisoi ei-puhdasvoiman lubeksi, tekemällä siitä sekä kauhistuttavan että hauskan.

Teatterissa ja elokuvassa, erityisesti Gogolin ekranisaatioissa (esimerkiksi Aleksandr Roun elokuvassa 'Jouluaatto', 1961), ei-puhdasvoiman hahmot saivat plastisen toteutuksen. Usein korostettiin karnevaalisuutta, groteskia, mikä korostaa juhannusaikojen vanhaa yhteyttä kääntäneiden normien maailmaan, jossa ei-puhdasvoima tulee väliaikaisesti osaksi pelillistä toimintaa.

Intressantti tosiasia: slaavilaisessa perinteessä ei-puhdasvoiman aktiivisuuden huippu oli 'pelottavat illat' uuden vuoden (Vasiliuksen illan) ja kastepäivän välillä. Uskottiin, että tässä ajassa ennustukset olivat erityisen luotettavia, koska juhannusaikana liikkuvat ei-puhdasvoimat voisivat avata tulevaisuuden verhon. Näin ollen ne toimivat sekä uhkana että salaisen tiedon lähteenä, mikä teki niiden kuvasta ambivaalisen.

Näin ollen ei-puhdasvoiman kuva juhannusaikana on kehittynyt folkloristisesta hahmosta ja vaarallisesta henkestä syvälliseksi kirjalliseksi symboliksi. Taiteessa se on palvellut temojen kiusaamisen, pelon, moraalisen valinnan ja myös juhannusaikana olevan juhlan luonteen ymmärtämiseksi ajan koetuksena uskoa ja ihmisen olemusta edessä irrationaalista. Juhannusaikana oleva ei-puhdasvoima on t trởnyt olennaiseksi kulttuurikoodiksi, joka heijastaa ikuisen ihmisen pyrkimystä ymmärtää, suojautua tai jopa nauraa olemassa olevien pimeiden voimien edessä.

Permanent link to this publication: