Kysymys "kaikkein rauhanomaisesta presidentista" sisältää arvokysymyksen, jonka historiallinen tietiede välttää tarkkaan tutkimusaineenaan. Käsite "rauhanomaisuus" voidaan tulkita monella tavalla: sotaan vastustaminen, diplomatian etusija, sotilasbudjettien vähentäminen, voimankäytön kieltäminen muiden maiden asioissa tai sisäisten konfliktien onnistunut ratkaiseminen. Lisäksi historiallinen arviointi riippuu ajankohdan kontekstista, saatavilla olevista lähteistä ja näkökulmasta.

Sijaan yhden "kaikkein rauhanomaisimmasta" presidentista etsimisestä tarkastellaan muutamia merkittäviä johtajia Pohjois- ja Etelä-Amerikasta, joiden politiikka ja perintö on yhdistetty jatkuvasti rauhanrakentamiseen, aseistuksen vähentämiseen ja sotilaallisen agressiivisuuden kieltämiseen. Heidän esimerkkinsä antavat nähdä erilaisia "rauhanomaisuuden" malleja käytännössä.

1. José Figueres Ferrer (Costa Rica)

Johdusaika: 1948–1949, 1953–1958, 1970–1974.

Rauhanomaisuuden puolesta oleva peruste: Figueres teki todella revolusionaarisen ja ennennäkemättömän askelen maailmanhistoriassa. 1. joulukuuta 1948, oltuaan väliaikainen presidentti kansallisesta sodasta toipuneena, hän symbolisesti purki sotilasasunnon "Cuartel Bellavista" ja ilmoitti armeijan poistamisesta valtion instituutiona. Tämä teko kirjattiin Costa Rican perustuslakiin 1949 (6. artikla). Sittemmin maa selviytyy vain poliisivoimista ja rajavartioista.

Konteksti ja saavutukset:

Ratkaisu oli sekä symbolinen että käytännöllinen: armeijasta säästetyt varat ohjattiin koulutukseen, terveydenhuoleen ja luonnon suojeluun. Tänään Costa Rica on yksi alueen kaikkein vakavimmista demokratioista korkeilla sosiaalisilla standardeilla.

Figueres oli keskeinen välittäjä alueellisten konfliktien ratkaisemisessa ja aktiivinen kannattaja YK:n rauhan yliopiston perustamista, joka nyt sijaitsee San Josessa.

Hänen perintönsä — Costa Rica aseettomana valtiona — on maailmanloppuun asti yksi selkeimmistä ja johdonmukaisimmista esimerkeistä valtion pasifismista Länsi-Puoliskolla.

2. Juan Manuel Santos (Kolumbia)

Johdusaika: 2010–2018.

Rauhanomaisuuden puolesta oleva peruste: Santos osoitti poikkeuksellista poliittista rohkeutta aloittaessaan ja saattamassa päätökseen rauhanprosessin Ranskan toisen maailmansodan (FARC) kanssa, Aasian pitkäkäteen ja verisimmän kapinallisliikkeen. Konflikti kesti yli 50 vuotta ja vei mukanaan yli 260 000 ihmishenkeä.

Konteksti ja saavutukset:

Santos, entinen puolustusministeri, joka johti aiemmin sotilasoperaatioita FARC:aa vastaan, muutti strategiansa voimakkaasti siirtymällä monimutkaisiin neuvotteluihin Havannassa.

Voimakkaasta poliittisesta vastustuksesta (esim. edeltäjänsä Alvaro Uribe) ja omasta suosionsa riskistä huolimatta hän saatiin prosessi päätökseen. Historiallinen rauhansopimus allekirjoitettiin vuonna 2016.

Vuonna 2016 Juan Manuel Santosille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto, jonka perusteluna oli "hänelle hänen päättäväisistä ponnisteluistaan yli 50-vuotisen kansallisesta sodasta maassaan". Palkinto oli tunnustus hänen roolistaan sisäisen sodan päättämisessä, ei pelkästään ulkoisen agressiivisuuden kieltämisessä.

3. Jimmy Carter (Yhdysvallat)

Johdusaika: 1977–1981.

Rauhanomaisuuden puolesta oleva peruste: Vaikka hänen presidenttikautensa oli kiistanalainen sisäpolitiikan suhteen, hänen ulkopolitiikkansa oli täynnä ihmisoikeusideologiaa, aseistuksen hallintaa ja rauhanrakentavaa diplomatiaa.

Konteksti ja saavutukset:

Kamp-Davidin sopimukset (1978): Carterin henkilökohtainen, kestävä ja vaarallinen välitys Anwar Sadatin (Egypti) ja Menahem Beginin (Israel) välillä johti ensimmäiseen historialliseen rauhansopimukseen Israelin ja arabivaltion välillä.

Panaman sopimukset: Varmistivat rauhanomaisen Pankan kanavan hallinnan siirron Yhdysvalloista Panamalle, poistamalla pitkän aikavälin jännitteitä alueella.

Ihmisoikeuksien etusija: Tehtiin ihmisoikeuksien suojelu ulkopolitiikan keskeiseksi elementiksi, mikä usein jännitti Yhdysvaltojen suhteita autoritaarisiin liittolaisiin mutta loi uuden moraalisen imperatiivin.

Presidentskautensa jälkeen: Hänen toimintansa Carterin valitsijakeskuksessa, vaalitarkkailussa, tautien hävittämisessä ja rauhanrakentamisessa vahvisti hänen mainettaan merkittävimmistä rauhanrakentajista XX–XXI vuosisatojen aikana, mikä tunnustettiin vuoden 2002 Nobelin rauhanpalkinnolla.

Vertailuanalyysi ja johtopäätökset

Figueres edustaa radikaalia instituutionaalista pasifismia — kieltäminen sotaa mahdollisuudesta läpi armeijan poistamisen.

Santos edustaa rohkeaa rauhanrakentamista sisäisessä konfliktissa — valmius tehdä kompromisseja kansallisista verilöylyistä.

Carter osoittaa eettistä diplomatiaa ja välitystä ulkopolitiikan perustana, asettamalla rauhan korkeammalle kuin lyhyen aikavälin strategiset edut.

Merkillinen tosiasia: Mainittu Figueresin armeijan purkaminen ei ole ainoastaan ainutlaatuinen, vaan myös taloudellisesti tehokas. Global Peace Indexin mukaan Costa Rica on vuosikymmeniä kuulunut Latinalaisen Amerikan kaikkein turvallisimpiin ja rauhanomaisimpiin maihin, kuluttamalla puolustukseen alle 0,5% BKT:sta (vertailuna maailman keskiarvo noin 2,2%)

Näin ollen kysymys "kaikkein rauhanomaisimmasta presidentistä" ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Kuitenkin José Figueres Ferrer, päättäväisellä ja peruuttamattomalla instituutionaalisella uudistuksellaan, teki kaikkein epäluovutellisimmän ja symbolisesti voimakkaimmaksi teoksi, joka teki rauhasta ei pelkästään politiikkaa, vaan myös valtion peruskiven. Hänen esimerkkinsä on ainutlaatuinen paitsi Ameerikkojen myös koko maailman kannalta. Santos ja Carter ovat puolestaan osoittaneet, miten rauhanrakentaminen voi ilmetä kaikkein vaikeimmissa ja näennäisesti toivottomissa konflikteissa nykyaikana.

Permanent link to this publication: