Ideaa siitä, että kaksi ihmistä maailmassa on erotettu vain muutamilla sosiaalisilla yhteyksillä, tunnetaan teoriana "kuuden käden puristusta". Tämä on konsepti, joka on syvästi juurtunut massakulttuuriin, ja sillä on vakava tieteellinen perusta ja pitkä tutkimushistoria. Sen perusta rakennettiin ei sosiolgeilla, vaan unkarilaisella kirjailijalla Friedrich Karinthisella, joka vuonna 1929 novellissaan "Ketjun solut" esitti hypoteesin, että kahta ihmistä yhdistää ketju enintään viidestä välittäjästä. Tämä taidehypoteesi inspiroi myöhemmin tutkijoita laajamittaisiin kokeisiin.

Stanley Milgramin koe: pieni maailma kirjeiden kautta

Ensimmäisen teorian empirisen tarkistuksen teki vuonna 1967 yhdysvaltalainen psykologi Stanley Milgram. Hän tunnetussa kokeessaan lähetti amerikkalaisten kaupunkien asukkaille satunnaisesti kirjeitä, joissa pyydettiin niitä välittämään ne tiettyyn pörssimaklerin osoitteeseen Bostonissa. Lähettäjä saattoi välittää kirjeen vain henkilökohtaiselle tuttavalleen, joka hänen mielestään oli "läheisempi" kohteeseen. Kirjeet eivät päätyneet lopulliseen vastaanottajaan, mutta keskimääräinen välitysmäärä oli noin viisi-viisi. Tämä kokemus loi myöhemmin kuuluisan sanonnan "kuusi asteen erottelua", vaikka Milgramin metodologiaa kritisoitiin usein mahdollisista tilastollisista virheistä ja epäedustavaisesta otoksesta.

Theorian kehitys digitaalisella aikakaudella

Internetin ja sosiaalisten verkostojen ilmaantumisen myötä tutkijoilla oli ennennäkemätön mahdollisuus tarkistaa hypoteesi valtavilla todellisten tietojen massoilla. Microsoftin tutkijat vuonna 2008 analysoivat yli 250 miljardia hetkellistä viestiä, jotka oli lähetetty 240 miljoonan käyttäjän välillä, ja totesivat, että keskimääräinen etäisyys kahta käyttäjää heidän palvelustaan oli 6,6 askelta. Aivan samanlaisessa tutkimuksessa, joka tehtiin Facebookin tietojen perusteella, keskimääräinen etäisyys käyttäjien välillä oli vuonna 2016 vain 3,57 askelta. Nämä luvut osoittavat, että digitaaliset alustat, jotka toimivat globaaleina sosiaalisten yhteyksien katalysaattoreina, eivät vahvistaneet vaan pikemminkin kiistivät klassista teoriaa, osoittaen, että maailma on tullut vielä "pienemmäksi" kuin oletettiin.

Teorian globaalin yhteyden hypoteesin kritiikki ja rajoitukset

Vaikka teoria "kuuden käden puristusta" on vakuuttavia todisteita, se kohtaa vakavan kritiikin. Tärkein rajoitus on se, että se mittaa mahdollisuutta luoda yhteys, ei sen todennäköisyyttä tai laatua. Sosiaaliset verkostot ovat epäjohdonmukaisia: ne koostuvat tiukoista klustereista (perheet, työyhteisöt), jotka ovat yhdistettyjä heikkojen mutta lukuisien ystävyyssuhteiden kautta. Juuri nämä "heikot yhteydet", kuten sosiolge Mark Granovetter osoitti, ovat usein siltoja eristettyjen yhteisöjen välillä. On kuitenkin olemassa todellisia eristettyjä ryhmiä — esimerkiksi Amazonin sademetsän heimot tai kaukaiset arktiset asutusalueet, joiden sisällyttäminen globaaliin verkostoon vaatii paljon enemmän välittäjiä, jos se on edes mahdollista.

Teorian filosofinen ja kulttuurinen resonanssi

Teorian filosofinen merkitys ulottuu sosiologian ulkopuolelle. Se tarjoaa voimakkaan metaforan ihmiskunnan yhtenäisyydestä, kuvastaen näkymätöntä verkkoa, joka yhdistää kaikki ihmiset, riippumatta heidän kulttuuristaan, kansallisuudestaan tai sosiaalisesta asemastaan. Tämä idea on inspiroinut lukuisia taide-teoksia, joista tunnetuin on John Guarin näytelmä "Kuusi asteen erottelua" ja sen niminen elokuva. Konsepti on myös ollut pohjana suosituille peleille, kuten "Kuusi käden puristusta Keviniin Baeconin kanssa", jossa pelaajat yrittävät yhdistää minkä tahansa elokuvatähden Baeconiin yhteisten elokuvien kautta. Näin teoria on muuttunut tieteellisestä hypoteesista kulttuurifenomeniksi, joka korostaa modernin maailman perustavanlaatuista yhteyttä.

Permanent link to this publication: