Dostojevskin perintö: miksi hänen synkkä geni hän kouluttaa meitä olemaan ihmisiksi

Fjodor Mihailovitš Dostojevski — kirjailija, jota usein kutsutaan kaikkein synkimmäksi, raakimmaksi, "pimeimmäksi" venäläisen kirjallisuuden klassikoksi. Hänen hahmonsa tappavat, pettävät, putoavat syvyyteen, menettävät uskonsa ja järkensä. Hänen sivuillaan on kipua, köyhyyttä, toivottomuutta. Näyttää siltä, että tämä maailma ei voi olla yhteydessä humanismiin — rakkauden, inhimillisyyden ja yksilön arvon opetukseen. Kuitenkin juuri Dostojevski tuli yhdeksi maailman syvimmistä ja kiihkeimmistä ihmisen sielun puolustajista. Hänen humanisminsa ei ole makeaa, ei sentimentaalista, se syntyy helvettimäisestä, mutta juuri siksi se on niin voimakasta.

Illuusion puuttuva humanismi: ihminen, kuten hän on

Miten Dostojevski eroaa 1700-luvun valistusajattelijoista tai monista hänen aikakauttaan uskoneista, jotka uskoivat edistykseen ja järkiin? Hän ei idealisoi ihmistä. Hän tietää, että ihmisessä elää ja eläin ja enkeli, ja usein eläin on voimakkaampi. Hänen hahmonsa eivät ole "hyviä köyhiä" tai "ylellisiä rosvaria", vaan todellisia ihmisiä heidän alhaisuudestaan, pelostaan, ylpeydestään ja epätoivostaan. Mutta juuri tässä on hänen humanisminsa: hän ei kääntäydy ihmistä vasten, vaikka hän onkin rumaa. Hän etsii sielusta liekkiä, vaikka se on lähes sammuksissa.

Otetaan esimerkiksi Raskolnikov. Hän tappaa vanhan naapurin, perintäkauppiikon, oikeuttaen itseään "voimakkauden oikeuden" teorialla. Romaanin aikana näemme hänen sisäisen helvettinsä: hän kiertelee, kärsii, menee hulluksi. Dostojevski ei anna hänelle helppoa tietä. Mutta lopussa hän antaa hänelle toivon — Sonjan ja kristillisen nöyryyden kautta. Tämä ei ole murhan oikeuttaminen, vaan väittämä siitä, että jopa kaikkein syrjäytynein ihminen ei ole menetetty rakkaudelle. Dostojevskin humanismi on siinä, että hän ei katso ihmistä lopullisesti kadotetuksi, kunnes hän on kuollut.

"Paholaiset" varoituksena: ilman uskoa oleva humanismi ei ole humanismia

Romaanissa "Paholaiset" Dostojevski näyttää, mitä tapahtuu, kun ihminen menettää yhteyden korkeampaan merkitykseen. Tämä on varoitusromaanin siitä, että a-ateellinen humanismi, ideat ilman moraalisia juuria, muuttuvat vastakkaisekseen. "Paholaiset" -hahmot — intellektuellit, vallankumoukselliset — haluavat uudistaa maailmaa, mutta heidän menetelmänsä johtavat tuhoon, väkivaltaan ja kuolemaan. Dostojevski väittää: jos ei ole Jumalaa, niin kaikki on sallittua. Mutta hän ei pelkästään pelottele ateismilla — hän näyttää, mitä ihmiset maksavat ystävällisyyden kieltämisestä.

Ja tässä hänen humanistinen paheutensa: hän haluaa pelastaa ihmisen itsestään. Hän varoittaa siitä, että "ylivoimainen ihminen", jolla on oikeus muiden elämään. Tässä mielessä hän jatkaa humanismin linjaa sen parhaassa, eikä vääristyneessä muodossa — ei niin kuin suvaitsevaisuus muiden mielipiteiden suhteen, vaan kuin arvokas suhtautuminen jokaiseen ihmisen kohtaloon.

"Idiootti": kauneus ja myötätunto

"Idiootti" -romaanin prinssi Myskin on ehkä venäläisen kirjallisuuden epätavallisin humanisti. Hän ei opeta, ei propagoi, ei ranga. Hän vain myötätunto. Hänen hyväntahtoisuutensa tuntuu lähes sairaalta, hänen kykynsä nähdä pahaa tuntuu lähes typeryydeltä. Mutta juuri tämä hahmo näyttää, mitä on todellinen humanismi: ei teoreettinen rakkaus "ihmiskuntaa" kohtaan, vaan konkreettinen rakkaus konkreettista ihmistä kohtaan, vaikka tämä ihminen onkin syrjäytynyt nainen tai alhainen egoistinen.

Myskin yrittää pelastaa Nastasja Filippovnan, Agljan, Rogozinin — ja häviää. Maailma on liian julma hänen puhdautensa suhteen. Mutta hänen häviönsä ei ole idean häviö. Dostojevski näyttää: vaikka hyvä on voimaton tässä maailmassa, se on ainoa, mikä tekee meistä ihmisiä. Myskinin humanismi ei ole voitonvoittava, se on traaginen, mutta se ei katoa.

"Karamazovit" humanismin yhdistelmänä

Dostojevskin viimeisessä romaanissa humanismi saavuttaa huippunsa. Tässä ei ole yksiselitteisiä hahmoja: jokainen veli — Aleksei, Ivan, Dmitri — edustaa osaa ihmisen sielusta. Ivan, hänen Jumalan vastarinnastaan, on intellektuaalinen haaste, jonka Dostojevski ottaa vakavasti. Hän ei hiljenna hänen perusteitaan, hän asettaa ne keskiöön. Mutta vastauksena tulee "Legenda suuresta inkvisiitosta" — tarina siitä, että vapaus ilman uskoa muuttuu orjuudeksi, ja rakkaus ilman kärsimystä on tyhjyys.

Lopullinen kohtaus — Aleksein puhetta kiveä vasten, jossa hän kutsuu poikia muistamaan hyvyyden ja pahallisuuden, elämän ja kuoleman — on Dostojevskin humanismin ydintä. Hän ei anna reseptejä, hän ei lupaa paratiisia maan päällä. Hän sanoo: "Olkete hyviä, vaikka koko maailma on paha". Tämä on vaikeaa, lähes mahdotonta. Mutta tämä on ainoa, mikä on tärkeää.

Humanismi ja kärsimys: miksi Dostojevski puhuu niin paljon kipusta

Monet syyttelevät Dostojevskia liian suuresta raakuudesta. Hänen hahmonsa kärsivät, kärsivät, kuolevat. Mutta hänelle kärsimys ei ole päämäärä, vaan tie herätykseen. Kärsimys avaa ihmiselle todellisen itsensä, kärsimys antaa hänelle kyvyn myötätuntoon, kärsimys voi hänet Jumalaan tai inhimillisyyteen. Dostojevskin humanismi ei kiellä kärsimystä — hän sanoo, että kärsimys ei saa olla lopullinen kohta.

Hän näyttää, että ihminen kykenee suuriin tekoihin juuri silloin, kun hän kärsii. Raskolnikovin rikos on hänen sisäisen kärsimisensä, hänen epätoivonsa tulosta. Mutta hänen uudelleensyntymänsä alkaa kärsimyksestä — hänen myöntämästään syyllisyydestään, hänen kärsimisestään. Dostojevski uskoo, että ihminen syntyy uudelleen kärsimyksestä, ja tämä on yksi kirjallisuuden voimakkaimmista humanistisista ajatuksista.

Todenmukaisuus tänään: miksi me edelleen luetamme Dostojevskia

Lähes kaksi vuosisataa hänen syntymänsä jälkeen Dostojevski on yksi maailman luettavimmista ja käännetyimmistä kirjailijoista. Miksi? Koska hänen humanisminsa ei ole vanhentunut. Hän puhuu asioista, jotka eivät riipu ajasta: rakkaudesta ja vihasta, uskosta ja epäilyksestä, vapaudesta ja vastuusta. Teknologian kehittyessä ja arvojen usein hämärtymisessä Dostojevski muistuttaa meitä siitä, että ihminen ei ole vain biologinen objekti tai järjestelmän osa. Hän on henkilö, ja hänen sisäinen maailmansa on maailma, jota on suojeltava.

Hänen humanisminsa ei ole utopia. Se on terävä näkemys ihmistä, mutta näkemys, joka ei menetä toivoaan. Hän sanoo: kyllä, maailma on julma, kyllä, ihminen voi olla alhainen ja heikko. Mutta hän voi olla myös toista. Valinta on hänen käsissään. Tässä on Dostojevskin humanismin suurin voima: hän jättää ihmiselle valinnanvapauden, vaikka kaikki olosuhteet ovat hänen vastaan.

Johtopäätös

Dostojevskin perintö humanismista ei ole makea tarina hyvistä ihmisistä. Se on monimutkainen, julma, mutta syvällinen filosofia. Hän ei sanoo, että ihminen on hyvä. Hän sanoo, että ihminen voi olla parempi, jos ei luovu. Hän opettaa meille, että jopa syvimmässä sielun nurkassa voi olla valo, jos emme lopeta etsimistä. Hänen kirjansa eivät ole tuomio, vaan kutsu myötätuntoon. Ja niin kauan kuin luetamme hänen sivujaan, jatkamme tätä keskustelua siitä, mitä tarkoittaa olla ihminen. Ja ehkä juuri tässä on hänen humanisminsa suurin voima.

Permanent link to this publication: