Kiuska peilinä vapaudelle: eksistentialistit maailman kipeimmästä tunteesta

Kun meillä on kiuska, emme vain kokea epämukavuutta. Kohtaamme olemamme perustavan totuuden: emme ole yksin. Joku katsoo meitä, joku arvioi, joku näkee meidät sellaisina kuin emme halua nähdä itseämme. Eksistentialistit, nämä vapauden ja vastuun ankarat filosofit, ovat näkeneet kiusan ei pelkästään tunteena vaan ymmärtämisen avain ihmisen olemuksen luonteelle. Heille kiuska ei ole heikkous tai moraalinen puute, vaan ontologinen tosiasia, joka paljastaa syvimmän riippuvuutemme Toisesta ja itsestämme. Søren Kierkegaard, Jean-Paul Sartre, Martin Heidegger ja muut tämän suunnan ajattelijat ovat tutkineet kiuskaa ilmiönä, joka näyttää meille, kuka todella olemme.

Kierkegaard: kiuska Jumalan ja itsemme edessä

Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard, jota usein kutsutaan eksistentialismin isäksi, on tarkastellut kiuskaa ei sosiaalisena tunteena vaan eksistentiaalisena tilana, joka liittyy kykyymme valita itsemme. Kierkegaardille kiuska ei ole reaktio toisen ihmisen näkemykseen, vaan reaktio sisäiseen tunneeseen epäsuorituksesta, joka syntyy, kun tunnemme olevamme eri kuin meidän pitäisi olla. Tämä tunne syntyy, kun tunnemme olevamme lopullinen, riippuvainen Jumalasta ja kykenemättömänä täysin toteuttaa olemustamme.

Teoksessaan “Kuoleman sairaus” Kierkegaard kirjoittaa “loppusyönnistä”, joka on kykenemättömyys olla itsensä. Kiuska tässä on tiiviisti yhteydessä tähän epätoivoon: me kiusaamme omaa heikkouttamme, omaa synkkyyttämme, omaa kykenemättömyyttämme saavuttaa itse asettamamme ideaali. Mutta Kierkegaardin mukaan tämä kiuska voi tulla pelastuksen tiellä. Jos tunnustamme kiuskamme Jumalan edessä, teemme ensimmäisen askeleen todellisen uskon ja todellisen “minun” saavuttamiseksi. Kiuska tulee siten ei tuomion, vaan muutoksen kutsuksi.

On mielenkiintoista, että Kierkegaard erottaa kiusan ja syyllisyyden. Syyllisyys on reaktio tiettyyn toimintaan, kiuska on reaktio siihen, että ihminen ei vastaa omaa ideaaliaan. Kiuska on syvällisempää, se koskettaa olemamme itseä. Ja juuri siksi se voi olla niin kurjaa ja niin puhdistavaa.

Sartre: kiuska toisen kohtaamisessa

Ranskalainen pääeksestentialisti Jean-Paul Sartre ehdotti ehkä tunnetuimman filosofisen kiusan käsitteen. Teoksessaan “Olemassaolo ja ei-mitään” hän tarkastelee kiuskaa ilmiönä, joka syntyy yksinomaan toisen läsnä ollessa. Sartren mukaan kiuska ei ole reaktio abstraktin moraalilain rikkomiseen, vaan suora tulos siitä, että meitä nähdään. Voimme tehdä mitä tahansa yksin ja emme koe kiuskaa. Mutta kun joku katsoo meitä, me alamme nähdä itsemme tämän henkilön silmin, ja tämä katse voi tulla syvällisen epämukavuuden lähteeksi. Miksi? Koska näemme itsemme sellaisena kuin toinen näkee meidät: selostettuna, “henkilönä, joka selostaa”. Tämä ei ole vain toisen mielipide, se on objektiivointi. Kiuska Sartren mukaan on tietoisuus siitä, että olen toisen objekti ja että olemukseni riippuu hänen näkemyksestään.

Tämä toisen näkemys Sartren mukaan ei vain muuta meidän itsetuntemustamme, vaan myös muuttaa meidän olemustamme. Emme voi olla “pelkkä itsensä”, meistä tulee se, jonka toinen näkee. Kiuska ei ole vain tunte, se on eksistentiaalinen huoli siitä, että emme voi hallita sitä, miten meitä nähdään, ja että vapautemme on rajallinen toisten vapauden vuoksi. Tässä mielessä kiuska ei ole heikkous, vaan todiste siitä, että emme voi elää eristyksissä. Olemme aina toisten ihmisten näkökulman alaisuudessa, ja kiuska on maksu tästä sosiaalisesta yhteydestä.

Heidegger ja Jaspers: kiuska todellisuuden menettämisestä

Vaikka Martin Heidegger ei käyttänyt sanaa “kiuska” yhtä usein kuin Sartre, hänen käsitteensä “das Man” (yksittäisyyden puute, yleinen) ja “todellisen olemuksen” ovat tiiviisti yhteydessä kiusan ilmiöön. Heidegger väitti, että elämme “putoamisessa”, kun emme ole itsessämme, vaan noudatamme yleisiä normeja ja standardeja. Kiuska syntyy, kun tunnemme, että emme vastaa näitä standardeja, tai kun yhtäkkiä tunnemme, että elämämme ei ole oma elämämme, vaan elämä, joka on muiden määräämää. Kiuska tässä on merkki siitä, että olemme menettäneet itsemme joukkoon ja joudumme maksamaan siitä tunnottomuuden tunteella.

Karl Jaspers, toinen merkittävä eksistentialisti, tarkasteli kiuskaa “rajoitetun tilanteen” kontekstissa — hetkinä, jolloin kohtaamme olemamme rajat: kuolema, kärsimys, syyllisyys. Tällaisissa tilanteissa kiuska voi olla katalysaattori, joka vie meidät arjen rutiinista ja saa meidät miettimään, kuka todella olemme. Jaspersin mukaan kiuska paljastaa haavoittuvuutemme, mutta juuri tämä haavoittuvuus avaa tien todelliseen olemukseen. Emme vain kiusaudu teoistamme, vaan myös rajoittuneisuudestamme, ja tämä tunne voi olla tie itsetuntemuksen alkuun.

Kiuska ja vapaus: eksistentialistisen etiikan paradoksi

Yksi keskeisimmistä eksistentialistisen kiusan ymmärtämisen paradokseista on, että kiuska sekä rajoittaa että vahvistaa vapauttamamme. Yhtäältä kiuska sitoo meidät toiseen, pakottaa meidät ottamaan huomioon hänen näkemyksensä, hänen arviointinsa, hänen vallansa. Emme voi vain sivuuttaa toisen näkemystä, koska tämä näkemys määrittää olemustamme. Toisaalta kiuska on todiste siitä, että emme ole pelkkiä objekteja. Emme ole vain asioita, joita voidaan manipuloida. Olemme olennot, jotka kokevat kiusan, ja siksi me tunnemme itsemme ja olemamme vastuullisuuden.

Juuri tässä tietoisuudessa, mielestä eksistentialisteja, on vapautemme tie. Voimme antaa kiusan parantaa meitä, tai voimme käyttää sitä muutoksen sysäyksenä. Esimerkiksi Sartre väitti, että emme saa antaa toisen näkemyksen täysin määrittää meitä. Voimme aina valita, miten tulkita tämä näkemys. Voimme sanoa: “Kyllä, selostin avaimenkaivaa, mutta tämä ei määritä minua henkilöksiä. Voin muuttaa käyttäytymistäni, voin tulla toiseksi”. Tässä valinnassa on vapautemme.

Kiuska nykymaailmassa: eksistentialistinen näkökulma

Tänään, sosiaalisen median ja ympärivuorokautisen valvonnan aikakaudella, eksistentialistien ajatukset kiusasta ovat erityisen ajankohtaisia. Toisen näkemys, josta Sartre kirjoitti, on tänään moninkertaistunut. Emme vain näe, että meitä katsoo, vaan tiedämme, että meitä voi nähdä miljoonat, emmekä tiedä, kuka tarkalleen ottaen. Tämä luo uuden tason kiuskaa: alkamme kiusaantua asioista, joista emme aikaisemmin edes ajatelleet, koska pelkäämme, että joku tuntematon voi tuomitella meitä.

Mutta eksistentialistinen lähestymistapa tarjoaa meille työkalun tämän kiusan käsittelemiseksi. Se muistuttaa meitä siitä, että kiuska ei ole objektiivinen todellisuus, vaan näkemyksen tulosta toisen näkemyksestä. Jos voimme tietoisesti ymmärtää, että tämä näkemys ei määritä meitä täysin, jos voimme valita, miten reagoida siihen, voimme vapautua sen diktatuurista. Kiuska ei katoa, mutta se ei enää ole vartijamme.

Johtopäätös

Eksistentialistiset filosofit ovat näkeneet kiusan ei pelkästään nolona tunteena vaan yksi syvimmistä olemuksen ilmaisuuksista. Kiuska sitoo meidät toisiin, rajoittaa vapauttamamme ja samalla avaa tien vapautteeseen. Se muistuttaa meitä siitä, että olemme aina toisten ihmisten suhteessa, ja että identiteettimme muotoutuu paitsi sisällämme myös tilassa meidän ja muiden välillä. Vaikka kiuska voi olla kurjaa, se voi myös olla viisauden lähde. Kiuska auttaa meitä tunnistamaan rajojamme, halumme ja pelkomme. Kiuska auttaa meitä oppimaan olemaan itsessämme. Ja tällä tavalla kiuska ei ole vihollinen, vaan opettaja. Kaikkein ankara ja vaativin, mutta myös kaikkein rehellisimpi kaikista.

Permanent link to this publication: