Tanssi islamilaisessa kulttuurissa: uskonnollisuuden, mystiikan ja itsetuotannon välillä

Esittely: monimuotoisuuden monimutkainen konsensus

Tanssi islamilaisessa kulttuurissa on monimutkainen ja monimutkainen ilmiö, jota ei voida arvioida yksiselitteisesti. Siihen suhtautuminen muodostuu uskonnollisten määräysten (šaria), sufialaisen mystisen käytännön ja paikallisten kansantraditioiden kolmion muodossa. Tämä johtaa laajaan spektriin käytäntöjä: täydellisestä hylkäämisestä joissakin salfitit-sirkkeissä aina sufiiden korottamiseen korkeimmaksi muodoksi palvontaa. Tämä ristiriita juontaa juurensa erilaisiin islamilaisen oikeuden ja antropologian tulkintoihin sekä islamin historialliseen vuorovaikutukseen valloitettujen kansojen ennen islamin aikaa kulttuurien kanssa.

Uskonnollis-oikeudellinen (fiqh) -diskurssi: sallittavuus ja ehdot

Islamilaisessa oikeudessa (fiqh) ei ole suoraa kieltoa tanssista Koraanissa. Kuitenkin teologit johtavat arviointinsa yleisistä periaatteista ja hadiseista (profeetta Muhammedin sanoista ja teoista).

Kriittinen lähestymistapa (makruh tai haram): Perustuu hadiseihin, jotka tuomitsevat toisen sukupuolen imitoinnin, tuomitsevat liiallisen sukupuolten sekoittumisen ja viihdykkeet, jotka häiritsevät Allaha muistamista (zikr). Erityisen tuomittavia ovat tanssit, jotka katsotaan herättävän seksuaalista innostusta (fitna), olipa ne miehille tai naisille suunnattuja. Tässä mielessä tuomitaan usein monet nykyaikaiset pop-tanssit.

Uudistava/luvanantava lähestymistapa (mubah tai halal): Sallii tanssit tietyin ehdoin:

Tarkoitus (niyyat): Tanssi ei saa olla synnillinen tai laiskottava, vaan voi olla sallittua iloa (esimerkiksi vieraillakin).

Sisältö: Liikkeet eivät saa imitoida toista sukupuolta tai olla sopimattomia.

Konteksti: Sukupuolten sekoittumisen, haramin (alkoholin) käytön, musiikkivälineiden puuttuminen, jotka voivat olla kiellettyjä.

Asu: Saa vastata šarian normeille (awrat peitetty).

Tuodaksensa käytännössä eri мазхabeissa (oikeudellisissa kouluissa) ja kulttuureissa muodostui omat tapansa. Esimerkiksi arabiassa juhlatanssissa tanssitaan usein erikseen, kun taas Kaukasiassa tai Turkissa sekasukupuoliset tanssit perhejuhlissa voivat olla normi.

Sufismi: tanssi Jumalan tiellä

Eniten kehittynyt ja sakralisoitu tanssimuoto on luonut sufismi — mystinen suuntaus islamissa. Tässä tanssi (usein kutsutaan sama‘iksi, mikä tarkoittaa “kuuntelemista”) muuttuu henkiseksi käytännöksi.

Pyörivät dervišit (Mevleviyyli tarkat): Perustajana pidetään suurta persialaista runoilijaa ja mystikkoa Džalaladdin Rumi (1300-luku). Legendan mukaan hän, kuullessaan kultakäsityöläisten hammerien äänen, alkoi pyöriä, nostaa kädet ylös ja pääsi mystiseen ekstaasiin. Rituali “sema” ei ole vain tanssia, vaan monimutkainen liturginen teko.

Symboliikka: Valkoinen hame (tennure) — egoa peittävä savi, korkea hattu (sikke) — egoa peittävä hautakivi. Mustan peiton laskeminen symboloi maallisen vapautumista. Pyörivä vastakkaiseen suuntaan omassa akselissaan ja pyörässä salissa — tämä on taivaan pyörivän sen Luojan ympärillä heijastus, yhdistyminen kosmisen järjestyksen kanssa. Oikea käsi nostettuna taivaaseen (ottamaan jumalallista hyvyyttä), vasen käsi laskettuna maahan (siirtämään sen maailmaan).

Tavoite: Rytminen pyörivällä, Allaha nimen toistamisella (zikr) ja erityisellä musiikilla derviš pyrkii saavuttamaan fana‘-tilan — yksilöllisen “minun” liukenemisen Jumalaan.

Zikr liikkeillä muissa tarkatissa: Monet sufialaiset veljeskunnat (esimerkiksi Qadiriya, Nakshbandiya, Chishtiya) käyttävät käytännössään rytminen horjahtelu, pääkääntö tai koko kehon kääntö, napautukset, jotka eivät aivan ole tanssia taiteellisessa mielessä, mutta edustavat kehon muotoa jumalallista muistamista, joka auttaa keskittymään ja nostamaan henkistä energiaa.

Paikalliset ja etniset tanssit: kulttuurinen perintö

Uskonnollisen kontekstin lisäksi muslimit maailmassa on valtava monimuotoisuus maallisia ja puolijuhlatansseja, jotka juontavat juurensa ennen islamin aikaa ja heijastavat kansallista identiteettiä.

Lähi-itä ja arabimaa:

Raqs Sharqi (arab. — “itsetanssi”): Kehittyi Osmanin valtakunnassa. Alun perin tämä oli yksilöllinen naistanssi, joka esitettiin naisten kokouksissa. 1800- ja 1900-luvuilla se kommersialisoitiin ja alkoi esittää ravintoloissa. Muslimit teologien suhtautuminen siihen on pääasiassa kielteistä sen avoimuuden ja erotiikan vuoksi, vaikka se on edelleen osa kulttuurikoodia valtavirta-isossa yhteiskunnassa.

Dabka: Yhteisöllinen, energinen tanssikierros, joka on levinnyt Lähi-idässä (Palestiina, Libanon, Syyria, Jordania). Esitetään juhlatansseissa ja juhlissa, symboloi yhtenäisyyttä ja iloa.

Iran ja Keski-Aasia:

Iранissa on kauniita, pehmeitä kansantansseja, joissa keskitytään käden, pää ja ilmeen liikkeisiin. Islamilaisen vallankumouksen (1979) jälkeen julkiset tanssit (erityisesti yksilölliset naistanssit) kiellettiin käytännössä vastoin julkista moraalia, mutta ne ovat säilyneet yksityisessä elämässä diasporassa.

Uzbekistanissa, Tadžikistanissa — kirkkaat, sytyttävät tanssit, joissa korostetaan olkapäiden ja käden liikkeitä (esimerkiksi “Lazgi”).

Kaukasus:

Lezginka: Energinen, mestarillinen paritanssi Kaukasuksen kansoille. Näyttää taitavuuden, ylpeyden, kunnioituksen. Vaikka se esitetään usein muslimitansseissa, sillä on ennen islamin aikaa oleva alkuperä.

Etelä- ja Kaakkois-Aasia:

Indonesia ja Malesia, joissa islam elää rinnakkain rikastuneiden paikallisten tanssiperinteiden kanssa (esimerkiksi Javan saaren tanssit), jotka usein ovat tarinallisia tai rituaalisia eivätkä ole katsottu vastoin uskontoa niiden perinteisessä muodossa.

Modernit haasteet ja suuntaukset

Globalisaatio ja pop-kulttuuri: Nuoriso muslimit maissa aktiivisesti kuluttaa ja luo nykyaikaisia tanssimuotoja (hip-hop, contemporary), mikä luo uusia kysymyksiä sallittavuudesta islamin näkökulmasta.

Tanssit protesttina: Tanssit, jotka on ladataan sosiaalisiin medioihin, ovat tullut Iranin kaltaisissa maissa kansalaisuuden vastarinnan ja henkilökohtaisen vapauden taistelun teoksi.

Conservatismi kasvaa: Joissakin alueissa salfitit-ideoiden vaikutuksesta perinteiset kansantanssit syrjäytetään “uusina” (bid‘a) tai “paganina” jäänneinä.

Loppusanat: jatkuva dialogi ja uudelleentulkinta

Tanssi islamilaisessa kulttuurissa ei ole kiinteä kategoria, vaan neuvottelun alue teksti, perinne ja elävä käytäntö. Sen status vaihtelee synnillisen “shaitanin leikkauksen” korkeimmasta mystisestä tiedosta.

Sufialainen sama‘ osoittaa, että islamissa on mahdollista kohottaa kehon harjoitus korkealle teologian tasolle, jossa liikkeet muuttuvat rukousksi. Kansantanssit osoittavat uskomattoman elinvoiman ennen islamin aikaa olevista kulttuurisista kerrosista, jotka ovat sopeutuneet islamilaiseen kontekstiin. Ja nykyaikaiset keskustelut heijastavat muslimitunnuksen etsimisen dynamiikkaa globaalissa maailmassa.

Näin ollen islamilainen kulttuuri ei kiellä tanssia per se, vaan aina asettaa sen tiettyjen merkitysten ja rajojen puitteisiin. Sen kehitys jatkuu, ja tanssin tulevaisuus islamin maailmassa riippuu siitä, miten muslimit yhteisöt vastaavat nykyajan haasteisiin, onnistuen säilyttämään tasapainon perinteisyyden, mystisen etsinnän ja luonnollisen ihmisen tarpeen rytmisestä, merkityksellisestä liikkeestä.

Permanent link to this publication: