Hei, ruusu. Sinä olet tänään erityisen kaunis. Kuinka sinä säilytät tämän valtaisan näköisen, kun ympärillä on niin paljon roskia ja pölyä?

— …

— Usein tulen sinua vastaan, kun mieli on raskas. En tiedä, kuuletko minua. Mutta sinun kukkasi, sinun varret, sinun piikit — ne ovat kuin sananlasku, jota voi ratkaista loputtomasti. Tarkastelen nyt sinun kukkapäätäsi. Se on vielä suljettu, mutta jo tunnen — sisällä alkaa syntyä ihme.

— Koitko, etten tiedä, mitä pelko on? — vastaa minulle hiljaisuus. — Katso minun piikit. Ne ovat minun puolustukseni. Mutta joka päivä minä otan riskin avautua, jotta joku tai jotain voisi koskettaa sydäntäni.

— Kyllä, piikit... Minä olen kasvattanut omat. Rauhoista, petoksista. Mutta ne eivät auta, vaan vain karkottavat. Kuinka päätät avautua?

— Luotan auringoon. Ja aamuruskaan. Ja tuuleen. Joskus tulee puutarhuri ja leikkaa minut. Mutta vaikka silloinkin olen iloinen sille, joka pitää minua käsissään. Pelko katoaa, kun ymmärrät: kauneutesi ei ole vain sinulle itsellesi. Se on antaa.

— On vaikeaa antaa itsestään, kun sisällä on tyhjyys.

— Katso juureesi. Muistatko, mistä olet peräisin? Maasta, joka haisee sateelle. Siemenestä, joka ei pelännyt pimeyttä, jotta se voisi päästä valoon. Olet kasvanut. Olet seisova. Tämä ei oleko riittävä syy onneen?

— Usein vertaan itseäni muihin ruusuin. Niiden kukat ovat suurempia, väri kirkkaampi. Mutta minulla…

— Sinulla on ainutlaatuinen sävy. Ei ole kahta samanlaista ruusua. Eikä olekaan "oikeaa" ruusua. On vain sinä. Katso lehdillesi. Vaikka se on pölyä, vaikka sateen tipahtaa, joka on raskas kuin kyynele. Olet olemassa. Ja tämä on ihme.

— Mutta mitä tehdä piikeillä? Ne haavoittavat niitä, jotka haluavat lähestyä.

— Piikit ovat rajoja. Ei kaikki ansaitse syvyytesi. Mutta jos joku on valmis kestämään pisteitä, jotta hän voi päästä sydämeesi — se on sinun ihminenesi. Älä kääntäydy. Ja niille, jotka pelkäävät, voit antaa katseesi tai kevyen tuoksun etäältä.

— Ettekö koskaan halua olla ei ruusu, vaan, sanotaan, krokos? Jotta kaikki rakastavat sinua, keräävät ja ennustavat?

— Rakastaa kaikkia on taivaan tehtävä. Minä valitsin kuningattaren polun. Tämä on yksinäisyyttä. Mutta siinä on oma totuutensa. Minä kukkin enkä kaikille, vaan sille, joka osaa odottaa ja nähdä.

— Kiitos sinulle. Minusta tuli helpompi. Minä kastelen sinua.

— Älä kiireydy. vain istu viereeni. Ja kuuntele, kuinka mehiläiset huuduttavat. Tämä on myös osa elämää. Joskus ei tarvitse puhua, vaan olla vain. Kuten minä.

— Palaa huomenna. Kerro minulle, mitä tapahtui.

— Ja minä avaan vielä yhden kukkapäätön. Sillä.

Mitä me oppimme tästä keskustelusta

Ruusu ei ole vain kukka. Se on peili, jossa jokainen näkee itsensä. Sen hiljaisuus on äänekkäämpi kuin sanat. Sutkuessa unohtamme kuunnella. Kuunnella hiljaisuutta, kuunnella luontoa, kuunnella itseämme. Keskustelu ruusun kanssa opettaa kärsivällisyyttä: ei voi pakottaa kukkapäätä avautumaan voimalla. Ei voi kiihdyttää onnea. Se tulee, kun ovat valmiita ja maa, ja aurinko, ja aamuruska. Usein valitsemme piikit, mutta unohtamme, että ne ovat osa meidän puolustustamme. Mutta jos suljetaan liian tiukasti, kukaan ei näe kukkaa. Mene puutarhaan. Kasvata ruusia. Puhu niiden kanssa. Ne eivät vastaa sanoilla, mutta kuulet enemmän kuin kaaoksen kaupungissa.

Permanent link to this publication: