Feellinon klovnit: last lapsi ja maailman viisaus

Kun seitsemivuotias Federico vihdoin vietiin sirkkoon, hän ei nauranut. Hän seisoi paikallaan. Hän ei ymmärtänyt, kuka nämä ihmiset värikkäissä asuissa ja maalatuissa kasvoissa ovat — \"eläviä vai henkiä?\". Hän ei pitänyt heitä naurettavina. Tämä lapsen pelko, sekoittunut kunnioittavaan jännitykseen, jäi häneen loppuelämän ja purkautui yhdeksi suuren italialaisen henkilökohtaisimmista ja syvällisimmistä elokuvista — \"Klovnit\" (1970). Mutta ymmärtääkseen tämän elokuvan ja klovnin roolin Feellinon maailmassa, on tutkittava syvälle italialaiseen kulttuuriin, jossa maski ja nauru ovat aina olleet enemmän kuin vain viihdettä.

Italialaiset juuret: kun maski muuttuu filosofiaksi

Italian klovnin perinne ei aloita eikä päätty sirkkoon. Sen juuret ovat kuuluisassa komedia dell'arte -teatterissa, joka vuosisatojen ajan valloitti koko Euroopan. Tämä oli sanaton teatteri, jossa näyttelijät maskeissa esittivät improvisoidun näytelmän, täynnä bufoonadia, akrobatiaa ja groteskia. Siellä synnyivät arkityypilliset maskit — viisas ja taitava Arlecchino, naivi ja surullinen Piero, röyhkeä ja tyhmä Pantalone. Nämä hahmot eivät yksinkertaisesti viihdyttäneet — ne pilkattiin yhteiskunnan vikaa, paljastivat ihmisen typeryyden ja tekosyyt.

Tämä perinne kasvoi ja moderni klovnin taide. Valkoinen klovni — höyryävä, tärkeä, itsevarma — on vanhojen maskien \"isäntä\" ja \"intellektualin\" suora perijä. Ruskoinen klovni — kömpelö, levoton, aina sortumassa — on kansan naurettajan, arlecchinin jatkumo, joka on aina valmis kääntämään maailman ylösalaisin. Heidän välinen konfliktinsa ei ole vain klovnimainen numero, se on metafora koko ihmisen elämästä. Ja Feellini ymmärsi tämän kuin kukaan muu.

Valkoinen ja ruskoinen: kaksi ihmisen kasvoa

Feellini ei yksinkertaisesti kuvannut klovneja — hän loi heidän pohjaltaan koko filosofisen tyyppologian. Hänen maailmassaan valkoinen klovni on järjestyksen, järjen, moraalin ja kaiken, mikä on \"säädettyä\", ilmentymä. Hän edustaa Äitiä, Isää, Opettajaa, Taiteilijaa — kaikkia noiden arvostettujen hahmojen, jotka yrittävät pakottaa meidät idealistisiin rajoihin. Ruskoinen klovni on kapinallinen, lapsi, joka tahraa itsensä ja kieltäytyy noudattamasta sääntöjä. Tämä on instinto, vapaus, halu alhaisempaan, joka todellisuudessa osoittautuu täysin inhimilliseksi.

Feellinin mukaan koko maailma on asuttu näillä kahdella tyypillä. Heidän vastustensa ei ole sota, vaan tanssi. Valkoinen yrittää pakottaa ryysyräpästä omat ideansa, ryssyräpä vastaa päinvastoin — ja tässä ikuisessa konfliktissa syntyy elämä. Elokuva \"Klovnit\" päättyy ei toisen ylivoimaan, vaan heidän sovintaan. Kaksi hahmoa lähestyvät toisiaan ja poistuvat yhdessä syvemmälle. Tämä, kuten ohjaaja itse sanoi, on \"myytt mahdollisesta sovinnosta, olemuksen yhtenäisyydestä\". Tämä sovinnon maku on pahaa, koska me, katsojat, ymmärrämme: todellisuudessa emme koskaan voi täysin sovittaa yhteen järjen ja instinktin, järjestyksen ja kaaoksen.

\"Klovnit\" (1970): lapsuuden hyvästitty ja aikakauden hyvästitty

Elokuva itsessään on ohjaajan pyrkimys palata siihen lapsuuteen, jossa hän ensimmäisen kerran kohtasi klovneja. Se alkaa puoliksi elämäkerrallisesta kohtauksesta: pieni poika herää yöhystä omituisista äänistä, lähestyy ikkunaa ja näkee, kuinka yllä kaupungin yltyy valtava sirkkaleiri. Tämä hetki on sekä maginen että pelottava — sirkus tunkeutuu arkipäivään kuin jotain tuntematonta, ulkomaista, lähes ylenluonnollista.

Tämän jälkeen Feellini vie katsojan matkalle Eurooppaan etsimään suuria klovneja. Ohjaaja ja hänen kuvausryhmänsä matkustavat Italiassa, Ranskassa, Espanjassa, haastattelevat vanhoja sirkkataiteilijoita. Näemme heidät lavalla, ilman maalia — väsyneitä, unohtuneita, mutta silti säilyttäen tuon saman magian, joka kerran järkytti pientä Federicoa. Tämä on muistelmaelokuva, tutkimuselokuva, hyvästytyselokuva. Koska etsimänsä klovnit ovat lähes kadonneet maailmasta. Yleisö on liian taitava, sirkus ei ole enää ihme, ja klovnit eivät ole enää sankareita. Heidän naurunsa lavalla peittää surun: he tietävät, että heidän aika heillä on loppumassa.

Lopussa Feellini järjestää \"klovnin hautajaiset\". Mutta katsojat, jotka tuntevat mestarin, ymmärtävät: ei voi sulkea televisioniä. Hyvästytyskohtaus vaihtuu kohtaukseen tapaamisesta. Todelliset klovnit eivät kuole. He vain odottavat omaa hetkeään palata ja uudelleen naurattaa meitä — tai pelottaa hengestämään.

Klovnit kulttuurin koodina

Feellinille sirkkakieli, suhteet valkoisen ja ruskonisen klovnin välillä, ovat universaali koodi, joka mahdollistaa kaiken ymmärtää: sekä nykykulttuurin prosessit että ihmisen \"minän\" luonteen ja luovuuden luonteen. Hänen elokuvissaan klovni ei ole hahmo, vaan tila. Tämä on ihminen, joka tietää liian paljon maailmasta ja joutuu nauramaan. Tai — tietää liian vähän, ja siksi hänen naurunsa on naivia.

Feellinin klovnit ovat aina kaksijakoisia. He naurattavat, mutta heidän naurunsa takana on suru. He putoavat, mutta tässä putoamisessa on eleganssia. He näyttävät naurettavilta, mutta tämä naurettavuus on ainoa rehellisyys muussa maailmassa, jossa kaikki käyttävät maskeja. Tässä mielessessä jokainen meistä on hieman klovni. Joku on valkoinen, joku on ruskoinen. Ja jotkut ovat sekä ja toinen.

Perintö, joka ei kuole

Feellinin \"Klovnit\" inspiroivat edelleen. Ne ovat tulleet perustaksi opeille, teatteriesityksille, nuorten ohjaajien töille. Mutta ennen kaikkea ne muistuttavat meitä siitä, että klovni ei ole vain taiteilija. Se on elämän metafora, jossa nauru ja itku kulkevat käsi kädessä, jossa järjestys taistelee kaaoksen kanssa, ja jossa toisen ylivoima ei ole mahdollista eikä tarpeen.

Feellini ei antanut vastausta kysymykseen, kuka klovnit ovat. Hän vain näytti heidät — ja antoi meille oikeuden päättää itse. Yhdessä haastattelussa ohjaajalta kysyttiin: \"Mitä halusit sanoa elokuvallesi?\". Hän ei ehtinyt vastata — juuri silloin päähänsä putosi säiliö. Leikkimakua? Ehkä. Tai ehkä se oli kaikkein rehellisin vastaus: elämä on sirkus, ja me kaikki olemme siinä klovneja. Tärkeintä on ei lopettaa ihmettelemistä ja nauramista, vaikka pelottaaakin.

Permanent link to this publication: