Työriippuvainen ja laiskuus: kaksi puolta yhtä tyhjyyttä

Ensimmäisessä silmäyksessä työriippuvainen ja laiskkuus ovat vastakohtia. Yksi ei voi elää ilman työtä, toinen ei voi saada itseään aloittamaan mitään. Yksi herää viiden ajan, jotta hän ehtii kokoukseen, toinen puolestaan puoliltapäivää, jotta hän ehtii aamiaiselle. Yksi on täynnä töitä, toinen tyhjyydestä. Mutta jos katsoo tarkemmin, huomataan, että heillä on paljon enemmän yhteistä kuin näyttää. He ovat kaksi puolta samaa kolikkoa, jota kutsutaan «elämän pakoon».

Pääparadoksi: molemmat välttelevät vastuuta

Vaikka se kuulostaa paradoksaaliselta, niin työriippuvainen kuin laiskakkin välttelevät vastuuta omalla tavallaan.

Laiska välttelee vastuuta avoimesti: hän ei ota tehtäviä, ei luo lupauksia, ei osallistu. Hän sanoo "ei" tai yksinkertaisesti hiljenee. Hänen strategiansa on olla mukana pelissä, jotta hän ei häviä.

Työriippuvainen taas välttelee vastuuta toisin. Hän ottaa kaiken, mutta usein ei sitä, mikä todella on tärkeää. Hän täyttää itsensä loputtomilla tehtävillä, jotta hän ei huomaa tärkeintä: että hän ei pärjää elämässä työn ulkopuolella. Hän ei ratkaise suhteiden ongelmia, ei huolehdi terveydestään, ei mieti elämän merkityksestä. Hän korvaa suuren vastuun pienellä, mutta loputtomalla.

Molemmat juoksevat itsestään poispäin

Sekä laiskka että työriippuvainen ovat kaksi mallia itsestään päättymistä.

Laiska juoksee passiivisuuden kautta. Hän uppoutuu nukkumaan, sarjoihin, internetiin, ei-tekoon. Hän ei kohtaa pelkoaan, koska hän ei anna itselleen tilaa reflektoida. Hänen passiivisuutensa on tukahduttava seinä.

Työriippuvainen taas juoksee aktiivisuuden kautta. Hän täyttää jokaisen minuutin tehtävillä, jotta hän ei jää yksinäiseksi hiljaisuuden kanssa. Hän ei kohtaa pelkoaan, koska se uppoaa deadlineiden meluun. Hänen kiireisyytensä on myös tukahduttava seinä.

Molemmissa tapauksissa ihminen ei elä nykyhetkessä. Hän välttelee itseään, omia tunteitaan, omia kysymyksiään. Hän vain elää "päästä päähän" -tilassa tai "ei päähän" -tilassa.

Yhteinen pelko epäonnistumisesta

Sekä laiskka että työriippuvainen ovat kuolemanpelkoisia epäonnistumisesta. Vaikka pelko ilmenee eri tavoin.

Laiska pelkää, että jos hän alkaa tehdä jotain, se ei onnistu. Ja siksi hän todistaa oman kyvyttömyytensä. Siksi hän mieluummin ei aloita lainkaan. Hänen mottokseen: "Jos en tee, en epäonnistun".

Työriippuvainen taas pelkää, että jos hän lopettaa tekemisen, hänen arvonsa katoaa. Hän pelkää, että ilman työtä hän ei ole ketään. Siksi hän tekee yhä enemmän, jotta hän voi todistaa (itselleen ja maailmalle), että hänellä on jotain arvoa. Hänen mottokseen: "Jos en tee, en elä".

Molemmat ovat vangitut uskossa, että heidän arvonsa riippuu ulkoisista tekijöistä. Eikä toinen eikä toinen tunne itsensä riittävän hyvaksi vain niin.

Illuusio kontrollista

Työriippuvainen katsoo, että hän kontrolloi elämäänsä työn kautta. Hän suunnittelee, järjestää, hallitsee. Mutta todellisuudessa hän on alisteinen järjestelmälle, joka vaatii yhä enemmän ja enemmän. Hänen kontrollinsa on illuusio. Hän ei kontrolloi, hän on alisteinen.

Laiska katsoo, että hän kontrolloi elämäänsä kieltäytymisen kautta. Hän ei osallistu, ei noudata, ei sopeudu. Mutta todellisuudessa hän on myös alisteinen — omalle passiivisuudelleen, omalle apatialleensa, omalle pelkonsa. Hänen kieltäytymisensä on myös illuusio.

Molemmat ovat menettäneet yhteyden todellisuuteen, jossa kontrolli ei ole valtaa ympäristöön, vaan valtaa itselleen.

Yhteinen väsymys elämästä

Ulkoisesta vastakohdasta piilee yhteinen väsymys. Laiska on väsynyt maailmaan, vaatimuksiin, tarpeeseen olla "normaali". Työriippuvainen on väsynyt loputtomasta kilpailusta, kyvyn puutteesta pysähtyä. Molemmat haaveilevat rauhasta — yksi ei pysty löytämään sitä, toinen pelkää löytää sitä.

Heidän väsymyksensä ei ole fyysinen heikkous, vaan eksistentiaalinen. Se on väsymys siitä, että elämä kuluu ohi, kun he pelaavat roolejaan: yksi "boredom"-roolin, toinen "worker"-roolin.

Mitä heidän lapsuudestaan

Usein näiden mallien juuret ovat lapsuudessa. Laiska saattoi kasvaa perheessä, jossa häntä arvosteltiin, kritisoitiin, verrattiin. Hän oppi, että on parempi tehdä mitään, kuin tehdä huonosti. Työriippuvainen saattoi kasvaa perheessä, jossa rakkaus annettiin vain saavutusten kautta. Hän oppi, että hänen arvonsa riippuu suoraan tuloksista.

Molemmat kasvoivat uskossa: "Olet hyvä, vain jos…". Vain yksi täyttää tyhjennyksen sanalla "työskentelet", ja toinen sanalla "ei häiritse".

Voiko laiskka tulla työriippuvaiseksi ja päinvastoin

Kyllä, ja se tapahtuu useammin kuin kuvitellaan. Ylirasittunut työriippuvainen voi syrjäytyä laiskuuteen — mutta se ei ole enää laiskuus, vaan masennus. Ja laiskka, joka löytää oman asian, voi muuttua kiinnostuneeksi ihmiseksi, joka työskentelee kiinnostuksesta, ei pelosta.

Rajojen välinen raja ei ole luonne, vaan asenne. Jos ihminen löytää merkityksen, hänen käyttäytymisensä muuttuu. Ja silloin hän ei enää ole "työriippuvainen" tai "laiska". Hänestä tulee elävä ihminen, joka voi ja työskentelee, ja lepoon, ja nauttia.

Mitä tehdä: ensimmäinen askel vapautumiseen

Molemmille ensimmäinen askel on yhtä — pysähtyä ja kysyä itseltään: "Mitä todella tunnen?". Laiska ja työriippuvainen ovat tottuneet tukahduttamaan tunteensa — yksi toiminnalla, toinen ei-toiminnalla. Mutta tunteet eivät katoa. Ne kertyvät, ja ne tulevat ulos ennemmin tai myöhemmin.

Toinen askel on lopettaa arvioimaan itseään "työskentelee / ei työskentele" -kautta. Sinä et ole asemasi eikä laiskuutesi. Sinä olet ihminen, jolla on oikeus virheisiin, lepoon, heikkouksiin, valintoihin.

Kolmas askel on alkaa elää todellisuudessa, ei strategiassa. Sen sijaan, että välttelisit tai täyttäisit, yritä olla. Ole itsesi kanssa, muiden kanssa, maailman kanssa. Se on vaikeaa, mutta se on ainoa tapa päästä eroon rooleistaan.

Johtopäätös

Työriippuvainen ja laiskka eivät ole vihollisia, vaan onnettomia veljiä. Molemmat etsivät tapaa selviytyä elämästä, mutta valitsevat ääriviivat. Molemmat kärsivät samasta kipusta — kyvettömyydestä hyväksyä itsensä sellaisina kuin he ovat. Mutta heillä on yhteinen asia: he voivat muuttua. Jos he näkevät, että heidän strategiansa eivät ole heidän persoonansa, vaan suoja, ja jos he haluavat kohdata sen, mistä he juoksevat. Ja silloin, ehkä, he huomaavat, että välillään ei ole kuilu, vaan vain askel — askel kohti todellista itseään.

Permanent link to this publication: